Kämppis yritti lämmitellä välejä, ainakin se siltä vaikutti. Noin kahden viikon jälkeen.
Kun pakolliset kuulumis kyselyt oli tehty: Miten koulussa, entäs miehet ym... Alkoi oma tilitys: Ootko sä kuulu et mulle kävi näin. Kauheen surullista mun äidin juttu...
Lämmittely yritykseet oliki oman tunnontuskien tilitystä mulle. Taas nähtiin kuinka tyhmä mä olen ku todellakin ajattelin et se on pahoillaan teoistaan ja muista ja haluaa olla kunnolla taas kavereita. Hällä on kyl vaikeita aikoja, myönnän, mut ei se sitä tarkota et mun niskaan täytyy lähes kaikki huono-olo syytää, niinku hän on tehny jo niin kauva kuuntelematta mua.

Olenko mä vaan ihminen jolle on helppo avautua, sillä viime aikoina ihmiset joita mä en ole aikasemmin laskenu kavereikseni saatikka ystävikseni, avautuu mulle oudon syvällisesti ja painottaa sit kaikkien juttujen jälkeen: "Et sitten kerro kenellekään."

Miksi juuri minä? Kaikista ihmisistä minä olen se henkisesti huonoin vaihtoehti, koska jätän itteni huomiotta koska en halua lisätä toisten taakkaa peläten että heidän taakkansa lisääntyy minun juttujen myötä.

Äidinkielellisesti huonoa suomea.